tarkastelussa the substance (2024): ajatuksia vallasta, ulkonäköihanteista ja iästä

Tämän postauksen lukemiseen kulutat aikaa noin 7 minuuttia.

Kirjoitettu 23.7.2025, viimeistelty 18.9.2025.

Hei lukija,
haluatko nähdä elokuvan, joka ainakin pitää sinut hereillä?
Jos kyllä, katso The Substance (2024)!
Haluatko nähdä elokuvan, joka herättelee sinua ajattelemaan nykymaailman toksisia kauneusihanteita?
Jos kyllä, katso The Substance (2024)!

Tänään siis avaan ajatuksiani kauhu-scifi- elokuvasta "The Substance", jota on myös ilmeisesti aiemmin julkisessa keskustelussa kritisoitu esimerkiksi miehisestä katseesta. En tiedä tästä keskustelusta sen enempää, joten en kommentoi tätä sen pidemmälle. Jos haluat tästä lisäinfoa, varmasti googlettelemalla sitä löytyy. 

Tietäjät tietävät, että olen todella huono katsomaan elokuvia. The Substance on tosin ollut pitkään mun listalla, ja nyt sain onneksi sen katsottua. Alunperin tarkoituksenani oli vain katsoa elokuva, mutta innostuin kirjoittamaan siitä, sillä se herättikin minussa melkoisesti ajatuksia.

Lienee sanomattakin selvää, että älä lue tästä pidemmälle ellet ole valmis elokuvaspoilereihin.

"Nuoruus ja kauneus yhdistetään The Substance- elokuvassa saumattomasti toisiinsa. Mielenkiintoista elokuvassa oli myös tämän vastakohta: se, kuinka vanheneminen ja epähaluttavuus niputetaan osaksi samaa kokemusmaailmaa."

The Substance (2024) kuvastaa osuvasti naisten ulkonäköpaineita, ja sitä, kuinka kauhunomaista ja absurdia elämää naiset saattavat elää toteuttaakseen yhteiskunnan sekä itse omaksumiaan kauneusideaaleja.

Liitän tähän vielä alle Elisa Viihteen kuvauksen elokuvasta:

"Demi Moore on ex-filmitähti Elisabeth Sparkle, joka saa yllättäen potkut suositusta fitness-tv-ohjelmastaan. Korkealta putoavaa tähteä kiehtoo mystinen Substance -huume, joka muuttaa hänet hetkellisesti nuoreksi ja kauniiksi Sueksi. Aineeseen liittyy vain yksi sääntö: viikko per kroppa. Ei poikkeuksia. Täydellistä, eikö? Huumaavan viihdyttävä ja karmaisevan terävä Cannes-sensaatio THE SUBSTANCE kääntää toksisen kauneuden palvonnan päälaelleen."

Alla on ajatuksiani, osin katkonaisiakin, elokuvasta ja sen katselukokemuksesta.

Ensinnäkin, tahdon antaa elokuvan kameratyöstä isot aplodit! Elokuva oli taiteellinen, tarkkanäköinen ja hienosti ohjattu. Coralie Fargeat, elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja, teki fantastista työtä. Eikä yhtään ihme, että elokuva oli esimerkiksi ehdolla parhaan ohjauksen kategoriassa BAFTA- palkintoseremioniassa. 

Kokonaisuudessaan elokuvan katsominen oli...mielenkiintoista. Se oli irvokas kuvaus nyky-yhteiskunnastamme. Miten pitkälle olemme valmiita menemään maineen ja nuoruuden vuoksi? Ihanteisiin sopiva ulkonäkö voi kostautua: vanhetessaan se menettää valtansa. Kenties olisi vain parasta, jos vallan huipulla ei viettäisi koko elämäänsä. Valta voi kuitenkin olla addiktoivaa, eikä siitä haluaisi päästää irti sitä maistaessaan. Tätä kai joku kutsuisi vallan ahneudeksi. 

Useaan otteeseen elokuvan aikana jouduin kääntämään katseeni pois näytöstä ja irvistelemään. Välillä elokuva oli melkoisen irvokasta katsottavaa – ainakin minulle. Kenties elokuvaa ei ole tarkoitettu katsottavaksi ihan herkimmille - elokuvan visuaaliset tehosteet olivat aivan omaa luokkaansa. Jos olet siis aikeissa katsoa elokuvan, varaudu! 

Kenties yksi elokuvan pääteeseistä on se, kuinka kauneus on kuin mikä tahansa muu addiktio, jota tulee ruokkia. Myös Nessa Barrett laulaa aiheesta osuvasti kappaleessaan dying on the inside (2022):

"They're all like
"Did you change your hair?"
"Did you lose a little weight?"
"You should keep it up 'cause it really looks great"
I hate that I always look my best
When I'm dying on the inside".

Barrettin kappaleessa kauneuden eteen tehdään paljon vaikka oman mielenterveyden kustannuksella. Sehän on tärkeintä, että näyttää hyvältä, eikö vain? (Huomaa ilmiselvä sarkasmi.) Tämä oman psyykkisen terveyden laiminlyönti tulee mielestäni myös ilmi The Substance- elokuvassa. Kauneus (tai nuoruus) on se addiktio, se ainoa haluttava asia, jonka takia päähahmo Elisabeth Sparkle suostuu ottamaan pimeillä markkinoilla myytävää huumetta. Kenties huumeen nuorentava vaikutus saisi Sparklen miltei kuolleen uran taas lentoon.

Nuoruus ja kauneus yhdistetään The Substance- elokuvassa saumattomasti toisiinsa. Mielenkiintoista elokuvassa oli myös tämän vastakohta: se, kuinka vanheneminen ja epähaluttavuus niputetaan osaksi samaa kokemusmaailmaa. Elokuvassa on kohtaus, jossa Mooren henkilöhahmo on vessassa ja ilmiselvästi "kärsii" muuttuvasta ikääntyneestä kehostaan. Seuraavassa klipissä on nuoren henkilön keho, ja tämä luo kehojen välille vertailukohdan: nuori keho on jotakin, jota täytyy haluta. Se on kaunis, kykeneväinen ja muidenkin silmissä haluttava.  Ikääntyvä keho on taas jotakin aivan muuta: siitä tulisi päästä eroon.

PSST! Sinikka Vakimo (2001) on muuten tehnyt mielenkiintoisen väitöksen aiheesta otsikolla "Paljon kokeva, vähän näkyvä: tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä". Luin teoksen osana kanditutkintoni sukupuolentutkimuksen sivuainetta. Suosittelen väitökseen tutustumista!

Pidin kyllä Mooren roolisuorituksesta, se oli uskottava ja onnistunut. Elisabethin nuorempaa versiota (Sue) näyttelee Margaret Qualley, jonka roolisuoritus oli myös kiitettävä.

Jäin kuitenkin pohtimaan sitä, minkälainen katselukokemus olisi ollut päähenkilön ollessa intersektionaalisempi. Mitä jos päähenkilö olisi ollut tumma? Tai lihava? Tai kehitysvammainen? Tai näitä kaikkia? Tai jotain muuta? Esimerkiksi mies? Toisaalta tuskin tätä elokuvaa olisi edes tehty päähenkilön ollessa mies, erityisesti naisiin kohdentuu ulkonäköpaineita. En kiellä kuitenkaan miesten kokemia ulkonäköpaineita, mutta on todettava ulkonäköpaineiden olevan kuitenkin sukupuolittunut ilmiö. Lisäksi ymmärrykseni mukaan elokuva on tehty erityisesti naiskatse keskiössä.

Elokuva herättää minussa myös laajemmin ottaen kysymyksen elämiemme aineista. Nykypäivänä otetaan ennätyksellinen määrä lip fillereitä ja lip flip- toimenpiteitä, käydään erilaisissa kauneusleikkauksissa ja niin edelleen. Useasti näihin toimenpiteisiin voi myös jäädä koukkuun, ja omalle ulkonäölleen voi "sokeutua". Tähän keskusteluun en kuitenkaan voi ottaa kantaa sen enempää, sillä minulla ei ole näistä omakohtaista kokemusta. Se on kuitenkin harmillista jos toimenpiteitä otetaan vain ulkoisen validaation vuoksi, ei omasta aidosta tahdosta. (Toisaalta sitten pääsemme tässä siihen eksistentiaaliseen kysymykseen, että onko edes olemassa aitoa omaa tahtoa?).

Elämiemme aine- ajatus herättää minussa ajatuksia addiktiosta yhteiskunnallisena ilmiönä. Tästä on myös tehty tietokirja, joka kantaa nimeä Addiktioyhteiskunta: riippuvuus aikamme ilmiönä (2013) - löytyy myös omalta lukulistalta!

Takaisin elokuvaan. Voisiko elokuvan nähdä siis ottavan kantaa nykyajan kauneusihanteisiin ja erityisesti kauneustoimenpidekulttuuriin, joka on ottanut esimerkiksi loistavasti Hollywoodin haltuunsa? Minkälainen on elämä, jota ohjaa pääasiallisesti oma ulkonäkö ja sen toistuvat "parantelu"toimenpiteet? Onko se edes elämää? (Toisaalta kuka minä olen tällaisia asioita ruotimaan? Ehkä itse astun tässä johonkin postfemistisen keskustelun ansaan, jota en vain aikaisemmin hoksannut.)

Kauneustoimenpidekulttuurin nurinkurisuudesta kertoo esimerkiksi Hollywood- julkimoiden piirissä jalansijaa saanut laihdutustarkoituksessa käytetty Ozempic- lääke. Ozempic- lääkehän on siis alunperin kakkostyypin diabeteksen hoidossa käytetty lääke. Ozempic- ja nykykeskustelu tuntuu viestittävän, että ulkonäkö on se tärkein valttikortti, jonka avulla voidaan voittaa. Tai hävitä. Tai kenties molempia.

Vanheneminen herättää minussa monenlaisia ajatuksia. En varmasti ole ainoa, jota raivostuttavaa vanhenemisen demonisointi. Vanheneminen tuo mukanaan viisautta kliseitä siteeraatakseni. Iän myötä ymmärrys ympäröivästä maailmasta, lähipiiristämme sekä itsestämme lisääntyy. Muistan käyneeni erään inspiroivan ja lämminhenkisen keskustelun erään vanhemman rouvan kanssa, joka omalla olemisellaan ja tekemisellään inspiroi minua elämään, kirjoittamaan sekä olemaan juuri haluamallani tavalla. Edesmennyt ikääntynyt tätini oli myös hyvin viisas, ja opin häneltä paljon. Elämässä on asioita, joita ei voi ymmärtää ilman iän tuomaa perspektiiviä ja viisautta. Odotan innolla tämän perpektiivin ja viisauden kerryttämistä. 

Toistan varmasti nyt jotakin ikäkeskustelun klisettä, mutta olkoon. Olen 24- vuotias, mutta miksi minusta silti tuntuu, että olen jotenkin jäljessä? Se ei käy järkeen. Toisaalta monet yhteiskunnalliset ideaalit eivät käy järkeen. Kenties se on vain tämä kapitalistinen suoritusyhteiskunta, mikä saa minut tuntemaan näin. Täytyisi suorittaa, olla hustlaamassa sivubisneksen kimpussa, juosta tapaamisista toisiin, nähdä lähipiiriä aktiivisesti, urheilla ja jossakin välissä vieläpä keretä ottaa aikaa itselleen. Lounastauolla voimme käydä kätevästi ottamassa huulitäytteitä, sillä täytyyhän lounastauoistakin ottaa kaikki hyöty irti. Vapaa-ajastakin on tullut suorite. Yksi lempisanonnoistani on: paras tapa kostaa kapitalismille on levätä!

Vuosien myötä olen alkanut miettimään huulitäytteitä, kenties lip flip- toimenpidettä. Rehellisesti, en enää hahmota olisiko minulla tätä ajatusta ilman TikTok- syötettäni. Kyllä, olen ollut huulistani aina enemmän tai vähemmän epävarma. Miettisinkö kuitenkaan toimenpiteiden tekemistä näinkään vakavasti ilman kauneudentoimepiteiden nykyistä suosiota? Voi olla, että en. Aionko toteuttaa toimenpiteen? En tiedä vielä. Jännittääkö minua kertoa tämä julkisesti? Ehkä hieman, enkä edes ymmärrä miksi.

On siis selvää, että The Substance (2023) sai minut ajattelemaan kauneusideaaleja ja niiden nurinkurisuutta, ikääntymistä sekä omaa suhtautumistani kauneustoimenpiteisiin. Tämän aiheen pohtiminen on ollut mielestäni erityisen hedelmällistä näin kesän aikaan, sillä kesäisin ulkonäkötematiikka tuntuu korostuvan. Sosiaalisessa mediassa puhutaan ja muistutetaan ihmisi esimerkiksi kehorauhasta. Tärkeimpänä antina tästä pohdinnasta näen sen muistutuksen, että ulkonäöllä ei tulisi olla mitään väliä. Konkretiassahan tämä ei toimi, sillä ulkonäkö valitettavasti määrittää kuitenkin asioita yhteiskunnassamme. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että tärkeintä on se sisin, ja kuinka kohtelee muita ihmisiä. Ulkonäkö on aina toissijainen asia.

Tänään tarjoilin teille tällaista hitusen rönsyilevää tekstiä, olkaas hyvät! Jos sinulla on ajatuksia mihin tahansa edellä mainittuun liittyen, kuulen ajatuksiasi mieluusti.

Alla on vielä podcast- jaksovinkki:

• Veitolan kanssa.  (16.9.2025). "Otsa, joka ei liiku - miten siitä tuli normaalia?". Löydettävissä osoitteesta:  https://areena.yle.fi/1-75605027.

Haluan nostaa myös esiin Veitolan (16.9.2025) toteaman siitä, kuinka koskaan aiemmin ihmishistoriassa ihminen ei ole tuijottanut omaa naamaansa niin paljon kuin nyt - eikä tämä tee hyvää. Veitola totesi myös osuvasti, kuinka olisi varmaan anarkistisinta olla tekemättä ulk0näölleen mitään, tai tekisi asioita kauneusihanteista piittaamatta. 

Psst. jos olet kirjoittamassa kandia tai gradua, minulla on sinulle ilmainen tutkielma-aihe: tee se The Substance- elokuvasta ja sen sisältämistä  ulkonäkö-/kauneusnarratiiveista. Taidankin tästä suunnata etsimään artikkeleita aiheesta, joten se on adios!

Kuulemisiin

Anja <3

                                 Voit jättää alla olevaan boksiin halutessasi esim. ajatuksiasi
                                  postauksesta tai ideoita, joista haluaisit minun kirjoittavan.